Paras seurani on tietysti koirani, ja rakastan äitiäni, mummojani, ystäviäni... Mutta tykkään olla yksin. Olla netissä (HAHA), lukea lehtiä, katsella dvd:tä, neuloa, piirrellä... En ehkä siis ikinä osaisi asua toisen ihmisen kanssa. Mietinkin katsellessani Sinkkuelämää, katselenko tulevaisuuttani jossain määrin? En edes osaisi kertoa mikä minun ihannemieheni olisi... Sellaista ei ole. Kaikki pienet rippeet mitä joskus vaaliin, että miehessäni pitäisi olla ovat kadonneet jonnekin. En etsi enkä kaipaa miestä. Tietenkin taloudellisesti ja seurallisesti mies olisi hieno homma, mutta en kestäisi jos joku kyttäisi MEIDÄN rahojamme, näin esimerkiksi.
Olenko auttamatta tiellä vanhapiikuuteen?

Sitä paitsi ihmiset olettavat, että olen kovinkin vahva persoona, mutta voin kertoa salaisuuden. En ole. Olen hyvin itsetunnoton ja ujo, mutta olen oppinut pärjäämään tässä maailmassa, eikä ujoudella pärjätä. Ja pelkään, että ei ole miestä, joka ymmärtää vahvuuteni oikein(ei : "jes uus äiti" tai "pelottava feministi"-tavalla niinkuin on aina käynyt).

Mutta kuten sanoin, viihdyn näin. Onhan se harmillista, että olen aina porukan sinkku ja jokseenkin myös elän ihan omissa kuvioissani... Ehkä omassa päässäni :D Ja aiemminkin viittasin siihen, että tykkään pienellä porukalla istuskella iltaa ja analysoida kaikenlaista. Olen siis vanhanpiian lisäksi tiellä ennenaikaiseen vanhustumiseen ? Mutta eipä se minua hirvitä, koska osaan minä joskus palata teinijuurillenikin..